Kehonhuollosta puhuvat niin personal trainerit, urheiluvalmentajat, kuntoilijat kuin terveydenhuollon ammattilaisetkin. Kehon huoltamiselle ei ole olemassa yksiselitteistä määrittelyä, joten siitä puhuminen saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä jo rikkaan terminologiansa ansiosta. Kehonhuoltoon liitetään usein aktiivisesti toteutettuja toimia, kuten venyttelyä ja liikkuvuusharjoittelua, sekä passiivisesti hoidon kohteena vastaanotettavaa hierontaa ja muuta pehmytkudoskäsittelyä.
Venyttelyn lisääminen ja säännöllinen hieronnassa käyminen ovat lähes poikkeuksetta aktiiviliikkujien (ja myös vähemmän liikkuvien) tavoitteita, kun kysytään, mitä kehon hyvinvoinnin edistämiseksi pitäisi tehdä enemmän. Myös erilaisten tuki- ja liikuntaelimistön kiputilojen ilmaantuessa nämä kaksi ovat eniten käytettyjen hoitomuotojen listalla.
Käydään seuraavaksi läpi kehon huoltamiseen – tässä tapauksessa tuki- ja liikuntaelimistön terveyden ylläpitämiseen ja suorituskyvyn kehittämiseen – liittyviä hoito- ja harjoitusmuotoja useista eri näkökulmista. Tämä auttaa hahmottamaan kehonhuolloksi tulkittujen toimenpiteiden roolia harjoittelun kokonaisuudessa.
Fyysinen aktiivisuus on kehon huoltoa
Teknisessä ympäristössä huolto on vikojen ilmaantumisen ennaltaehkäisyä ja kohteen pitämistä käyttökunnossa. Tällaisesta määritelmästä johdettua rinnastamista biologiseen systeemiin, ihmiseen, ei voida täysin hyväksyä. Ihmiskehon kyky adaptoitua eli sopeutua ympäristön vaatimuksiin on paitsi vahvuus, niin modernissa yhteiskunnassa myös heikkous.
Näin siksi, että evoluution mittakaavassa ihminen on sopeutunut erittäin aktiiviseen elämäntyyliin. Siitä on huolehtinut muun muassa tarve ruoan hankkimiselle metsästämällä ja keräämällä, mitä on pitänyt toteuttaa lähes koko ajan. Teknologisen kehityksen myötä selviytyminen ei ole enää kiinni fyysisestä suorituskyvystä, mikä muuttaa ihmisen perustarpeiden prioriteettijärjestystä. Pelkkä palautuminen luonnollisesta aktiivisuudesta ei enää riitä, vaan tarvitaan erikseen järjestettävää kehon käyttöä – liikunnallista aktiivisuutta – terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi.
Fyysinen aktiivisuus sekä arkisen matalatehoisesti toteutettuna että suorituskykyä koettelevana harjoitteluna pitää kehon toimintakunnossa. Se uudistaa ja vahvistaa kehoa siinä määrin kuin se on luonnollisesti mahdollista. Kolikon kääntöpuoli on se, että biologisessa systeemissä energiaa ei hukata. Siksi ihmiskeho myös haurastuu ja vanhenee ”ennenaikaisesti” silloin, kun ympäristö ei luo tarvetta elinvoiman säilyttämiselle. Liikunta on siis nuoruuden lähde – tai ainakin vastalääke liian nopealle ikääntymiselle.
Urheilija ei tervettä päivää näe?
Urheilun kontekstissa suorituskyvyn toinen ääripää tulee ajoittain tutuksi: kehosta otetaan kaikki irti viimeistä piirua myöten. Pelkän harjoittelun näkökulmasta on kuitenkin liioiteltua sanoa, että maksimaalisen fyysisen suorituskyvyn tavoittelu olisi erityisen vaarallista tai riskialtista. On silti totta, että kilpaurheilussa mukana olevan ja ammattimaisesti harjoittelevan henkilön pitää sietää epämukavia tuntemuksia, kuten kipuja ja jumeja, kehossaan keskimääräistä enemmän.
Tästä vedetään helposti johtopäätös, että urheilijan keho myös tarvitsee keskimääräistä enemmän huoltavia toimenpiteitä. Ja se pitää paikkansa, siten kuin huolto tarkoittaa säännöllistä elämänrytmiä, terveellistä ravintoa ja hyviä yöunia.
Vääränlaisen tai liian kovan harjoittelun sietokyky ei sen sijaan kasva esimerkiksi säännöllisellä hieronnalla tai aktiivisella venyttelyllä. Päinvastoin, erittäin kovilla harjoitusjaksoilla on paras jättää ylimääräiset ”palautumistoimet” väliin, ja keskittyä vain ja ainoastaan harjoitteluun. Valmentajan vastuulla on seurata harjoittelua ja reagoida urheilijan työvälineessä – eli kehossa – ilmeneviin muutoksiin ja tarpeisiin esimerkiksi keventämällä harjoittelua.
Keho tulkitsee mielen kokemuksia
Mieli ja keho toimivat yhteistyössä, vaikka arjen kiireissä saatamme arvioida toisin. Psyykkisesti kuormittavat asiat voivat aiheuttaa fyysisiä kipuja ja jumeja eri puolille kehoa. Vastavuoroisesti kehoa rentouttamalla tai aktivoimalla saatamme laskea psyykkisen kuormituksen kokemuksen siedettävälle tasolle.
Huomion suuntaaminen kehoon voi toimia kahdella tavalla:
- Kiputila pakottaa suuntaamaan huomion kehoon, aiheuttaa negatiivisia tunteita ja pelkoja, jotka voimistavat kivun kokemusta entisestään.
- Lääkkeet, liikunta tai hoidollinen kosketus suuntaavat myös huomion kehoon, mutta antavat negatiivisen tunteen sijaan odotusarvon paremmasta, mikä jo itsessään voi vähentää kipukokemuksen voimakkuutta.
Kehonhuollon näkökulmasta on tärkeä tunnistaa, että kyseessä ei ole on/off -tila, vaan kokemusten jatkumo, johon vaikuttavat sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä kokemamme ja oppimamme asiat sekä reagointitavat. Käytännön esimerkkinä mainitaan tilanne, jossa keho tuntuu heikosti palautuneelta, ja seuraavana päivänä on edessä kilpailusuoritus. Kehon absoluuttista palautumistilaa ei todennäköisesti saa juurikaan tehostettua, mutta luonnollista palautumista voidaan tukea:
- Syömällä hyvälaatuista ruokaa (tai käyttämällä lisäravinteita, jos kokee niistä olevan hyötyä)
- Rentoutumalla ja rentouttamalla kehoa (opitut tavat ja toimet, jolla omaa olotilaa saa parannettua)
- Antamalla mahdollisuuden riittäviin yöuniin (uni ei tule pakottamalla)
Aktiivinen toimijuus ja positiiviset odotusarvot ovat todennäköisesti parempi tapa suhtautua tilanteeseen kuin negatiivisten kokemusten vahvistaminen. Emme voi pakottaa kehoa palautumaan nopeammin, mutta voimme tuntea olomme kehossa paremmaksi.
Passiiviset hoitomuodot eivät ole täysin passiivisia
Manuaalisten hoitomuotojen kudostason fysiologiset selitysmallit eivät nauti enää suurta suosiota edes ammattilaisten itsensä keskuudessa. Keho ei tarvitse hierontaa, fysikaalisia hoitoja tai avustettua venyttelyä, jotta se suoriutuisi harjoittelusta. Hyötyä niistä voi silti olla.
Hyvin harva ajautuu hierontapöydälle vahingossa tai levittää kylmävoidetta unissaan kipeään lihakseen. Sen sijaan kyse on aktiivisesta toimijuudesta, jolla pyritään ratkaisemaan akuutti ongelma tai pitämään kiinni suunnitellusta prosessista. Tämä saa aikaan positiivisen kokemuksen ja odotusarvon. Voidaan puhua myös plasebosta. Tilanne on ongelmallinen lähinnä kolmessa tapauksessa:
- Palvelu tai tuote myydään valheellisilla argumenteilla.
- Palvelu tai tuote aiheuttaa tosiasiallisesti haittaa.
- Palvelun tai tuotteen käyttö johtaa siihen, että tosiasiallisesti vaikuttavasta hoidosta jäädään paitsi.
Kehonhuollon osalta kohta yksi voi toteutua, jos esimerkiksi hieronnan luvataan korjaavan repeytynyttä lihaskudosta. Mikäli tällaista ”hoitoa” annettaisiin akuuttiin vammaan, niin myös kohta kaksi voisi tulla kyseeseen. Kohta kolme tulisi kyseeseen, jos hierontahoidon johdosta ihminen jättäisi menemättä lääkäriin ja esimerkiksi leikkaushoitoa vaativa vamma jäisi toteamatta.
Terveen urheilijan tai aktiivisen liikkujan kohdalla passiivinen hoito ei korvaa tehokkaammaksi todettuja menetelmiä, koska sellaisia ei ole. Siinä tapauksessa, että huonosti suunniteltua harjoittelua pyritään korjaamaan passiivisilla hoitomuodoilla, mennään tietysti metsään. Hyvän harjoittelun lisänä ne voivat kuitenkin tuoda urheilijan arkeen positiivisia kokemuksia:
- Positiivinen suhde omaan kehoon
- Kokemus aktiivisesta toimijuudesta
- Rentoutuminen, hyvinvoinnin kokemus (voi johtaa esim. parempiin yöuniin)
- Kosketuksen hermostolliset ja hormonaaliset vaikutukset
Kehonhuolloksi kutsutun menetelmän tulee kestää kriittistä tarkastelua ja urheilijan täytyy punnita menetelmän tarve täysin henkilökohtaisella tasolla.
