Oletko valmentaja vai ennustaja?

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Valmentajan tehtävä on parhaan kykynsä mukaan ylläpitää urheilijan kehittymistä. Se on tehtävä, jota ei voi tehdä etukäteen, vaan edellyttäen harjoittelusta esiin nousevaa informaatiota.
Harjoitusohjelma on väline valmennukselle, vaan onko se valmennusta lainkaan? Tätä pohdiskelee kirjoituksessaan Suorituskykyvalmentajan Aki Laitinen.

Avainkohdat:

  • Testaamisesta, valmennuskokemuksesta ja tieteellisestä tiedosta muodostuu lähtöalusta harjoittelun ohjelmoinnille
  • Harjoittelun ohjelmointi on kuitenkin ennuste – joskus vain toive – siitä mitä tulee tapahtumaan
  • Varsinainen valmennus edellyttää valmennettavalta saatavaa informaatiota harjoittelusta ja yksilöstä
  • On valmentajan henkilökohtainen valinta, kuinka hyödyntää tätä esiin nousevaa informaatiota
  • Valmennus on prosessi, jossa pyritään nousemaan luottamuksen tasoilla

Mikä tekee hyvän valmentajan? Taito kirjoittaa harjoitusohjelmia, jotka noudattavat fyysisen harjoittelun perusperiaatteita ja ennustavat superkompensaation tapahtuvaksi juuri oikein laadittujen ja täsmällisesti toteutuneiden harjoitusten pohjalta? Vai kyky saada harjoittelija luottamaan valmentajaan niin paljon, että tämä toimii kritiikittä ja pyrkii toistamaan kirjoitetun harjoitussisällön joustamalla muusta elämästä niin paljon kuin mahdollista? Vai sittenkin puheen lahja, jonka avulla harjoittelijaan iskostuu särkymätön itseluottamus, jonka rinnalla harjoitusohjelman sisältö on täysin toissijaista?

Ei tietenkään mikään näistä. Silti ensin mainittu vaihtoehto vaikuttaa realistisemmalta kuin kaksi jälkimmäistä. Mutta poikkeaako se lopulta muista ”yhden asian ihmeistä”, vai onko kyse vain ennustamisesta, joka yleisen elämänkokemuksen perusteella on paljon vaikeampaa huomisen kuin eilisen kohdalla? Otetaan selvää.

Helppohan se eilinen on ennustaa, mutta kokeilepa huomista.

Ohjelmointi on tärkeä osa harjoittelua, vaan onko se tärkein?

Harjoittelun kausisuunnittelu ja päivittäisvalmennuksen suunnittelu ja ohjelmointi ovat huolellisesti toteutettuina runsaasti aikaa vievää puuhaa. Ajankäyttö itsessään ei tietenkään tarkoita, että homma olisi välttämättä hyödyllistä. Katsotaanpa mitä vaihtoehtoja meillä on harjoittelun suunnittelussa:

  1. Ei suunnitelmaa, harjoittelija tekee mitä mieleen juolahtaa.
  2. Ei suunnitelmaa, valmentaja tekee mitä mieleen juolahtaa.
  3. Ajatustason runko, josta valmentaja soveltaa miten parhaiten taitaa.
  4. Valmennussuunnitelma, josta valmentaja soveltaa parhaiten harjoittelijan tavoitteisiin ja päivän kuntoon sopivan harjoituksen.
  5. Valmennussuunnitelma sekä päiväntarkka ohjelmointi, jota valmentaja toteuttaa harjoituksessa huomioiden harjoittelijan fyysisen ja psyykkisen tilan sekä harjoitteista ja harjoittelijalta saamansa palautteen.
  6. Valmennussuunnitelma sekä päiväntarkka ohjelmointi, jota harjoittelija toteuttaa harjoituksessa huomioiden oman fyysisen ja psyykkisen tilansa sekä harjoitteista saamansa sisäisen tai ulkoisen palautteen.
  7. Valmennussuunnitelma sekä päiväntarkka ohjelmointi, jota harjoittelija seuraa suurimmalla mahdollisella tarkkuudella.
  8. Valmennussuunnitelma sekä päiväntarkka ohjelmointi, jota valmentaja seuraa ja vaatii harjoittelijaa toteuttamaan suurimmalla mahdollisella tarkkuudella.

Todellinen tilanne harvoin vastaa vain yhtä näistä esimerkeistä, mutta voimme hyvin pohtia mikä vaihtoehto on lähimpänä omaa toimintaamme valmentajana. Vastaako se valmennusfilosofiaamme ja sitä viestiä, jota haluamme urheilijalle tai harjoittelijalle välittää? Toisinaan juutumme toimintamalleihin, jotka eivät enää palvele tarkoitusperiämme, koska olemme kehittyneet matkan varrella.

On valmentajia, jotka luottavat vankkaan teoreettiseen osaamiseensa ja valmennuskokemukseensa, ja rakentavat mielellään useiden kuukausien mittaisia harjoitusohjelmointeja. Tällainen lähestymistapa koskee etenkin fysiikkavalmennusta, eikä harjoittelun ohjelmoija välttämättä vastaa päivittäisvalmennuksen seurannasta. Pahimmillaan valmentaja seuraa valmennettaviensa tekemisiä ainoastaan silloin, kun suunnittelee seuraavien kuukausien harjoittelua. Ennustamisen osuus valmennuksessa on siis suuri.

Kivikova teoriaosaaminen on valmennuksen perusta, joka pitää ensin hallita.

Joku toinen valmentaja taas saattaa luottaa niin sanottuun kuudenteen aistiinsa: harjoituspaikalle kävellessään hän aistii ilmapiiristä mitä urheilijat tällä kertaa tarvitsevat. Tässäkin lähestymistavassa luotto omaan kokemukseen on vankka, ja harjoittelun ohjelmointia saattavat värittää raamit, joilla valmentaja on omasta mielestään pärjännyt hyvin ennenkin. Kyseessä voi olla lajivalmentaja, joka ei ole niin kiinnostunut harjoituksen fyysisestä rasitusasteesta tai sen roolista viikkokuormituksessa, kuin käsillä olevan harjoitustapahtuman onnistumisesta. Ennustamisen rooli on tässäkin mallissa iso, mutta se ei välttämättä ole tietoinen valinta.

Melko turvallisesti voi arvioida, että seilaamalla vastausten 4–6 välisessä tilassa suurimman osan ajasta, on oma valmennustoiminta järkevissä kantimissa. Täysi suunnittelemattomuus ja toisaalta teoreettisesti täydelliseen harjoitukseen pyrkiminen ilman harjoittelijan fyysisen ja psyykkisen tilan huomioimista kuulostavat yhtä huonoilta vaihtoehdoilta. Vastauksien 1 ja 2 osalta valmentajan läsnäolo saattaa hieman parantaa harjoituksen laatua riippuen valmentajan ammattiosaamisesta ja kokemuksesta, kun taas vastauksissa 7 ja 8 valmentajan läsnäolo luultavasti entisestään heikentää harjoitusvaikutusta.

Voimme varmuudella todeta sen, että täysin ilman suunnitelmaa tehty harjoittelu on ”vain” liikuntaa, joka ei palvele tavoitteellisen harjoittelijan eikä etenkään kilpaurheilijan tarkoitusperiä. Olemme todennäköisesti oikeassa myös siinä, että vain huomioimalla harjoittelijan tuntemukset ja mielipiteet sekä mahdollisesti ulkoisista mittareista saamamme palautteen, voimme päästä päivittäisharjoittelussa parempaan lopputulokseen kuin pelkkää ennalta kirjoitettua harjoitusohjelmaa seuraamalla. Koskaan emme silti pääse tilanteeseen, jossa jokainen harjoitus olisi optimaalinen kehitykselle, riippumatta siitä mikä lähestymistapamme valmennuksessa on.

Esiin nousevaan informaatioon reagoiminen

Kyky rakentaa teoreettisesti toimivia harjoitusohjelmia on jokaisen valmentajana toimivan perustaito, jonka kehittämisessä tieto ei vähene jakamalla, eikä lukemalla. Fyysisen harjoittelun lainalaisuudet eivät ole tieteellisesti niin ristiriitaisia, kuin esimerkiksi sosiaalista mediaa seuraamalla voisi ymmärtää. Kyse on ennemminkin siitä, että näkyvyyttä saa hokkuspokkus-tempuilla ja ainoastaan kokemusperäiseen tietoon luottaminen koetaan valmennuspiireissä houkuttelevammaksi kuin tieteen ja valmennuskokemuksen yhdistäminen, mikä saattaa vaatia uusien taitojen – kuten tutkimuslukutaidon – kehittämistä.

Olettakaamme kuitenkin, että pohjatyö on tehty kunnolla, ja valmentaja on rakentanut tehtyihin testeihin, valmennettavan harjoitushistoriaan sekä harjoittelun perusperiaatteisiin nojaavan, nousujohteisen harjoitusohjelman, jota seuraamalla harjoittelijan voi odottaa kehittyvän kuten niin monet harjoittelijat aiemminkin. Jos valmentajan työ olisi tässä kohden tehty, niin lähes kaikki valmennussuhteet päättyisivät onnistumistarinaan. Totuus on kuitenkin se, että valmennus alkaa siitä, mihin harjoittelun ohjelmointi päättyy.

Esiin nousevaan informaatioon reagoiminen on hyvä termi kuvaamaan sitä, mikä valmentajaa odottaa, kun harjoittelija etenee harjoitusohjelmassa: jokainen päiväkirjamerkintä, video, nähty harjoitus ja harjoittelijan jakama tuntemus on osa informaatiota, jonka perusteella valmentaja tekee päätöksiä harjoittelun sisällöstä jatkossa. Vaikka reagoiminen kuulostaa siltä, että valmentaja on jatkuvasti takamatkalla, niin todellisuudessa kyse on proaktiivisesta toiminnasta, jossa hyödynnetään mahdollisimman tuoretta tietoa harjoittelun ja harjoittelijan tilasta.

Me valmentajat olemme hyviä jakamaan informaatiota, mutta olemmeko yhtä herkällä korvalla informaation vastaanottajina?

Se miten kukin valmentaja esiin nousevaa informaatiota käyttää, on tämän henkilökohtainen valinta. Harjoittelua voidaan seurata päivä-, viikko- tai kuukausitasolla, ja harjoittelijalla voi tästä riippuen olla käytössään erilaisia menetelmiä harjoittelun autoreguloimiseen – toisin sanoen siihen, kuinka harjoittelua muokataan hieman omien tuntemusten, edeltävien harjoitusten tai ulkoisen palautteen perusteella. Seurattavien asioiden määrä on käytännön syistä pidettävä rajallisena, mutta valmentajan tuntosarvien on hyvä olla herkkinä myös yllättäville muuttujille: toisinaan ongelmat harjoittelussa johtuvat syistä, joista urheilija ei osaa tai halua kertoa valmentajalle, koska ei koe niiden liittyvän harjoitteluun millään tavalla.

Valmennus on luottamuksen prosessi

Valmennukseen liittyy asioita, jotka ovat mekanistisen valmennusperinteen ulkopuolella, mutta jotka ovat modernille valmentajalle aivan normaaleja työkaluja: kommunikaatio, huolehtiminen, kasvattaminen, johtaminen. Rooliin, jossa kaikkia näitä työkaluja hyödynnetään, ei voi vain yhtäkkiä heittäytyä, vaan siihen pääsee ainoastaan luottamuksen kautta. Luottamuksen ensimmäiselle tasolle noustaan silloin, kun valmennettava noteeraa valmentajan ammattitaidon suunnitella teoreettisesti vakuuttavia harjoitusohjelmia. Luottamus myös karisee nopeasti, mikäli valmennettavalle ilmaantuvien haasteiden edessä valmentaja ei ole valmistautunut, ei ehdi tai ei valmennuksellisen lähestymistapansa vuoksi halua reagoida harjoitussuunnitelman muutoksilla.

Luottamuksen toinen taso syntyy hyvästä kommunikaatiosta, jota onnistuneessa valmennussuhteessa tapahtuu avoimesti sekä hyvinä että huonoina hetkinä. Kommunikaatiossa syntyy ongelmia, jos urheilijan identiteetti rakentuu ainoastaan urheilusuorituksessa pärjäämisen ja kehittymisen ympärille, tai jos valmentaja rakastuu omiin harjoitusohjelmiinsa niin palavasti, ettei kestä niihin kohdistuvaa kritiikkiä. Kummassakin tilanteessa kyse on siitä, että se mikä pitäisi nähdä välineenä ja työkaluna nähdäänkin itsensä jatkeena, jolloin asiat muuttuvat liian henkilökohtaisiksi.

Luottamuksen kolmatta tasoa en uskalla vielä kommentoida, ennen kuin valmennusvuosia on merkittävästi enemmän takana. Kokeneita valmentajia sekä valmentaja-urheilijapareja seuranneena uskallan kuitenkin sanoa, että se liittyy valmentajan oman henkisen kasvun lisäksi kykyyn osoittaa valmennettavalle tie, jota seuraamalla tämä pääsee samalle polulle, mutta repussaan omat eväät ja määränpäänä omat tavoitteet.

Yhteenveto

Harjoitusohjelman rakentaminen on pääasiassa ennustamista, jossa hyödynnämme aiempaa valmennuskokemusta sekä tieteen meille tarjoamia todennäköisyyksiä sille, kuinka harjoittelua kannattaa ohjelmoida parasta mahdollista lopputulosta hakiessamme. Ihmisen biopsykofyysissosiaalisekonomiskulttuurisesta luonteesta johtuen muuttujia on kuitenkin matkalla niin paljon, että ennusteen tarkkuus heikentyy jo ennen kuin painomuste on ehtinyt kuivua tai sähköposti saapua valmennettavalle. Näin ollen valmennuksen tärkein työvaihe alkaa siitä, kun ensimmäinen informaatiopisara siirtyy valmennettavalta valmentajalle, ja on aika alkaa reagoida.

Kommentoi

Suorituskykyvalmentaja

Autamme valmentajia kehittymään ammatissaan ja tavoitteellisia harjoittelijoita parantamaan tuloksiaan. 

Pikalinkit

Pidätkö meistä?

Esittelymme

Liity Sisäpiiriin

Lähettämällä lomakkeen liityt postituslistallemme. Voit peruuttaa tilauksen milloin tahansa.

Käytämme evästeitä, jotta voisimme kehittää toimintaamme Sinun eduksesi. Käytämme myös kolmannen osapuolen palveluita verkkosivuliikenteen analysoinnissa. Mistään keräämistämme tiedoista ei voi yksilöidä yksittäistä käyttäjää. Voit halutessasi estää kaiken analytiikan. Lue lisää
Hyväksyn
Kieltäydyn
Vieritä ylös

Unohditko salasanasi? Anna sähköpostiosoitteesi ja lähetämme linkin salasanan vaihtamiseksi.

suorituskykyvalmentaja